Tamhangasta Honkasaloon

"Haavuksesta tein raikkaitten ja vilkkaitten kalastajain kera purjeveneessä kiertoretken kautta koko saariston. Sekä Haavus että sen eteläpuolella melkoinen Tamhanka ovat suuria saaria, osaksi jylhää, mutta osaksi erinomaisen rehevää luontoa. Väestö elää kalastuksella ja maanviljelyksellä. Haavuksen ulkoreunalla kohoaa vedestä korkea Haukkariutta.

Tamhangan ulkoreunat ovat jylhät, mutta saaren sisään pistää syvä lahti, jonka rannoilla luulet olevasi kaukana meren kaltaisesta Laatokasta, jonkun sisäveden partaalla. Näet ympärilläsi vain lehtoisia maita, ruohoisia lahdelmia, hauskoja taloja. Mutta keskellä tätä leppoisaa maisemaa herättää kummastustasi omituinen taukoamaton jyrinä, joka ikään kuin ennustaa lähestyvää tuhoa. Se ei ole muuta kuin Laatokan ainaisen mainingin hyökymistä saaren ulkorantaa vastaan, tuon vuoren ja metsän takana.

Alkukesästä on Laatokan vesi kylmää. Kun siihen sataa lämmin sade, niin kohoaa äkkiä sumu, joka kietoo sankaan vaippaansa saariston ja maanrannatkin hyvään matkaan." (SM3 s. 142)

Matkaa Haavuksesta Honkasaloon Riekkalan saaren eteläpuolitse tehtiin sankassa sumussa, vain kompassin näyttämään suuntaan ja kalastajien vankkaan suunnistustaitoon luottaen. "Sumu oli niin sankka, ettei nähnyt vähintäkään eteensä, ei muuta kuin lähimpäin aaltojen harjoja. Pelokas tunne hiipi mieleeni."

Laatokan norppakanta on ollut ja on edelleen runsain Sortavalan saaristossa. Niinpä Into Inhaakin onnisti ja hän pääsi seuraamaan matkakumppaneidensa yritystä saalistaa laatokannorppa, kun oli päästy Honkasalon kujasille:

"Soudellessamme näitä kallio "kujia" sävähtivät äkkiä molemmat kalastajat; "norppa, norppa!" huudahti toinen hiljaa, tarttui pyssyynsä ja käski lakata soutamasta. Se makasi kappaleen matkan päässä vesikivellä lämmitellen auringonpaisteessa. Hiljaa kuin hiiret hiivittiin rantaan, pyssymies lähti maihin ja me toiset istuimme äänettömässä jännityksessä. Kului kotvanen, norppa nosteli päätään, katsoi puolelle ja toiselle, laukaus pamahti. "Soutakaa, soutakaa, ennen kuin uppoo", huutaa kiihkoissaan ampuja, ja tuossa tuokiossa olemme veneinemme kiven vieressä, näkemässä kuinka hylje tosin kuolleena, mutta vettä raskaampana hiljalleen vaipuu syvyyteen. Se oli siis pettymys. Mutta tapauksen äkillisyys ja intohimoinen, ripeä suoritus oli omiaan valaisemaan rahvaan nopeaa havaintokykyä, vilkasta tarmoa ja intohimoista urheiluluonnetta." (SM3 s. 145)

Osan Laatokasta kuuluessa vielä Suomeen nisäkäslajistossamme oli kaksi norpan alalajia: saimaannorppa (Pusa hispida saimaensis) ja laatokannorppa (Pusa hispida ladogensis). Nimilajin (Pusa hispida) yksilöistä suurin osa elää pohjoisilla merialueilla, Altlantilla ja Pohjoisella jäämerellä, myös Itämeressä on vielä kohtuullisen vakaa norppakanta.

Saimaan- ja laatokannorpia on jäänyt viime jääkauden päättyessä eristyksiin Itämerestä irti kuroutuneisiin järviin. Norpat ovat 8 000 vuoden aikana sopeutuneet järviympäristöön ja valikoituneet alalajeiksi.

Laatokannorpista valtaosa elää ja lisääntyy suurjärven pohjoisosassa eli Sortavalan ja Valamon saaristoissa. Tätä norpan alalajia arvioidaan Laatokassa olevan vielä     2 000 - 3 000 yksilöä, joskin suurempiakin kannanarvioita on esitetty joissain lähteissä. Laatokalla, kuten muillakin norppien esiintymisalueilla, ne koettiin aiemmin vahinkoeläimiksi, kalastajien kilpailijoiksi ja niitä metsästettiin ahkerasti. 1920- ja 1930-luvuilla laatokannorpan saalismäärät olivat 500 - 1 000 ja huippuvuosina jopa yli 1 500 norppaa vuodessa.

Sortavalan saariston Riekkalassa 1800-luvun lopulla syntynyt ja vuoden 1944 Suomen Karjalan Neuvostoliitolle luovutukseen asti siellä saaren etelärannalla elänyt ukkini oli myös laatokannorpan metsästäjiä. Varmaan valtaosa maanviljelyksellä ja kalastuksella eläneistä Laatokan saariston miehistä osallistui norpanpyyntiin.  Erityisen kiehtovina ja jännittävinä ovat mieleeni jääneet ukkini kertomukset norpanpyynnistä. Norpanpyyntiä oli päässyt seuraamaan myös äitini, joka elävästi osasi kuvata laatokannorpan "muanittamista" eli houkuttelua ampumaetäisyydelle äänin ja elein.

Tavallisesti norpat pyrittiin ampumaan maalle tai matalaan rantaveteen, sillä kuollut norppa painuu syvyyksiin hyvin nopeasti. Laatokan norpanpyytäjillä oli pyynnissä mukana pitkävartisia, koukkupäisiä norppakeihäitä eli kutteloita tai norppakoukkuja, joilla ammuttu ja pinnan alle vajonnut laatokannorppa pyrittiin naaraamaan ylös järvestä.